Kuntouttavan työtoiminnan uudistuksessa minua mietityttää erityisesti odottaminen. Miten asiakkaalle käy uuden lain tultua voimaan? Kuinka moni jää taas odottamaan, että hänen tilanteeseensa löytyy ratkaisu?
Valmistelussa muutama kuukausi voi olla lyhyt aika. Ihmiselle, joka on pitkän ajan jälkeen saanut arkeensa rytmin ja paikan, johon lähteä aamulla, se voi olla paljon. Kalenterissa oleva tauko voi tarkoittaa hänen elämässään sitä, että tuttu yhteisö ja tekeminen jäävät pois.
Olen miettinyt, oletammeko palveluja uudistaessamme ihmisen tilanteen pysyvän ennallaan siihen asti, että olemme valmiita jatkamaan. Että hän odottaa ja palaa sitten siihen kohtaan, johon yhdessä päästiin.
Mutta odottamisen aikana elämä jatkuu. Rohkeus voi hiipua, päivärytmi kadota ja kynnys lähteä uudelleen kasvaa. Kuka huomaa tämän silloin, kun ihminen ei enää ole säännöllisesti mukana toiminnassa? Näkyykö hänen tilanteensa missään ennen kuin hän tarvitsee enemmän apua?
Myös yhteiskunnan kannalta odottaminen ansaitsisi tarkemman katseen. Palvelun kustannus on helppo laskea. Vaikeampaa on arvioida, mitä maksaa vähitellen heikkenevä toimintakyky tai se, että pitkään rakennettua luottamusta ryhdytään myöhemmin kokoamaan uudelleen. Syntyykö siirtymävaiheessa kustannuksia, jotka huomataan vasta vuosien päästä aivan toisessa palvelussa?
Entä kolmannen sektorin palveluntuottajat? Niissä on osaamista, jota ei kokonaan löydy palvelukuvauksista. Työntekijä tuntee ihmisen tavan oppia, huomaa muutoksen voinnissa ja osaa arvioida, milloin voi rohkaista eteenpäin ja milloin on syytä hidastaa. Tällainen tieto kertyy yhteisessä arjessa.
Jos toiminnan jatko on pitkään epävarmaa, työntekijöidenkin on tehtävä omat ratkaisunsa. Kun myöhemmin tarvitaan palvelua, löytyykö enää samaa osaamista? Voimme hankkia toimintaa uudelleen, mutta vuosien aikana syntyneitä suhteita ja paikallista yhteistyötä ei saa takaisin pelkällä hankintapäätöksellä.
Uudistamiseen liittyy mahdollisuuksia, ja moni nykyinen käytäntö varmasti kaipaa muutosta. Juuri siksi minusta olisi tärkeää tunnistaa ajoissa se, minkä varassa ihmiset ovat päässeet eteenpäin. Muuten saatamme purkaa jotakin sellaista, jota seuraavassa vaiheessa ryhdymme jälleen rakentamaan.
Haluaisin tietää, miten muutoksen onnistumista seurataan niiden ihmisten kohdalla, joiden palvelu päättyy tai vaihtuu. Tiedämmekö puolen vuoden kuluttua, mitä heille kuuluu — myös niille, jotka eivät itse enää kysy jatkoa?
Minulle tämä on uudistuksen tärkeimpiä kysymyksiä. Kuinka moni pääsee jatkamaan eteenpäin, ja kuinka moni jää odottamaan niin pitkäksi aikaa, että joutuu aloittamaan uudelleen?